Kun myöhäisen syksyn työpäivä oli lopuillaan, lepäili Karhu-kontio rauhassa lähteen äärellä. Lepohetkeä ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun siihen ilmestyivät Köntö-kettu ja Käpytikka, janoisina samalle lähteelle. Kun siinä yhdessä oltiin, keksi Köntö, että nyt oli hyvä tilaisuus kertoa tarinoita.

- Etpä taida Köntö-kettu tietää yhtään tositarinaa, omiasi vain aina juttelet, murahti karhu.
- Tiedän minä montakin, väitti Köntö. - Sinustakin osaisin kertoa yhtä ja toista.
- No kerro sitten, äläkä kerskaile, kontio sanoi. Se katui samalla, sillä se ei luottanut Köntöön, mutta kettu aloitteli jo tarinaansa:
- Tässä erään kerran Korven seppä kengitti hevosensa ja vei sen sitten metsäiselle laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Suomen metsissä asusteli sapelihammasleijona.
- Sapelihammasleijona, karjaisi kontio hämmästyneenä.
Välittämättä karhun huomautuksista jatkoi Köntö-kettu sujuvasti:
- Sattui tämä leijona samaan aikaan laitumelle hevosen kanssa. Nähtyään kuinka suuri eläin hevonen oli, vaati sepelihammasleijona tätä voimainkoitokseen. Hevonen suostui, mutta vain jos voimia mitattaisiin kiveen potkaisemalla. Tämä hyväksyttiin ja leijona potkaisi kiveä.
- Olipas aika kapsaus, se sanoi ylpeänä.
- Eihän tuo nyt mitään ollut, vähätteli hevonen ja potkaisi vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat. Leijonalta meni häntä koipien väliin ja vähin äänin se luikki tiehensä.
- Kylläpä olikin vahva otus, se mutisi mennessään. Kun sapelihammasleijona oli kulkenut aikansa tuli Simo-susi vastaan. Ihmeissään leijona kertoi sudelle hevosen tavattomasta väkevyydestä. Simo murahti halveksivasti:
- Olen minä sentään niin monta hevosta syönyt, etten taida juttujasi oikein todeksi uskoa!
Tästäkös sapelihammasleijona suuttui sudelle:
- Sinä rääpälekö olisit hevosia syönyt, se sanoi ja koukkasi sutta käpälällään selkään. Henkeään haukkoen susi selvisi tiehensä, mutta sen selkä jäi jäykäksi ikipäiviksi.
- Pysy asiassa, nakutti käpytikka. Köntö jatkoi:
Kohtasi sitten leijona karhun ja kertoi sille nähneensä kumman elävän. Tuli oli säkenöinyt sen kavioissa, eikä sitä uskaltanut mennä syömään. Silloin karhu tuntien suuret voimansa kerskasi, että hän kyllä uskaltaa syödä sen elävän, vaikka siltä tulisi kipinät sieraimista. No, lähdettiin etsimään kummaa otusta. Sapelihammasleijona näki jo kaukaa, kun hevonen rouskutti heinää ahon laidassa.
Tuolla näkyy olevan, se osoitteli karhulle, mutta tämä sanoi, ettei nähnyt mitään ja vaati päästä lähemmäksi. Sapelihammasleijona ei kuitenkaan uskaltanut, vaan sanoi karhulle nostavansa tätä ylemmäksi, niin se näkisi paremmin.
- Joko sinä taas omiasi, ettäkö leijona olisi nostanut karhua, murisi kontio.
- Nii-in, intti Köntö. Sapelihammasleijona otti karhun kämmeniinsä ja nosti ylös. Karhu ei kuitenkaan heti nähnyt hevosta. Leijonan oli vielä kohotettava sitä ylemmäksi, mutta siinä samassa…
- Vähät minä välitän sinun jutuistasi mokoma Köntö, kontio ärähti.
- Ole välittämättä, mutta kerronpa silti kuinka siinä kävi. Samalla, kun sapelihammas kohotti karhua oooikein korkealle, heittikin karhu henkensä.
- Heitti henkensä, no minkä tähden, urahti Karhu-kontio epäilevästi.
- Kas, kun leijona on niin paljon karhua väkevämpi, että se siinä nostaessaan laski voimansa väärin ja puristi karhun hengiltä.
- Minä sinut riivatun Köntön opetan, huusi kontio ja tavoitteli Köntöä kiinni, mutta se väisteli taitavasti ja hekotteli, että minkä hän voi, jos tarina näin kertoo.
- Kertokoon, murisi karhu kyllästyneenä. Ja nyt minä kerron, että käyn nukkumaan, enkä tahdo enää yhtään totuuttaa suustasi kuulla. Ja niin oli Karhu-kontio suutuksissa, että nukkuikin koko talven aina seuraavaan kevääseen ja niin se on sen jälkeen tehty joka vuosi. Sen pituinen se.



V-M Härkösen Köntö tarinoiden henkilöitä lainattu hänen luvallaan.

Teksti: Pekka Mäkinen