Ensimmäisen lapseni myötä elämäni mullistui täysin. Olin kuvitellut mitä äitiys on, mutta se oli vielä paljon enemmän. Olen aina tuntenut vahvasti. Lapsen syntymä toi tunteet käsinkosketeltaviksi; rakkauden tunne, ilo, onni ja kiitollisuus, mutta myös riittämättömyys, suru, huono omatunto ja syyllisyyskin. Vanhemmuus, elämän mittainen matka.
Äitiyden myötä itsehillintäni on kehittynyt. Lapset laittavat oman käytökseni uudella tavalla peilin eteen. Kaikki virheet ja keskenkasvuisuus, joita heissä ajan saatossa olen nähnyt, ovat omia virheitäni ja omaa keskenkasvuisuuttani. Lapset ovat opettaneet myös uutta perspektiiviä ja rentoutta. Mutta ennen kaikkea lapset ovat opettaneet minulle mitä on rakkaus.Äitienpäivä saa miettimään perheen merkitystä. Sen arvoa ei pysty mittaamaan eikä oikein mitenkään korvaamaan. Perhe on kuin majakka luodolla tai auton sumuvalot. Molemmat ohjaavat vaikeissa olosuhteissa turvallisesti kotiin.
Kasvattajana on aina vaarassa pudota syyllisyyden kuoppaan. Mikä on parasta ja tarpeeksi? On hienoa nähdä omillaan pärjäävät ja toimeentulevat lapset. Tietää, että äitinä on jotain tehnyt oikein. Äitiys ei kuitenkaan ole ollut pelkkiä vaaleanpunaisia hetkiä ja ruusuntuoksua. Olin yhdessä lasteni isän kanssa yli 20 vuotta, joista naimisissakin yli 10 vuotta. Eron myötä "kunnes kuolema meidät erottaa" vaihtui häpeään ja syyllisyyteen. Minusta tuli omasta mielestäni suvun musta lammas, joka pilasi koko perheensä ja erityisesti lastensa elämän eroamalla. Kesti vuosia päästä jaloilleen ja ymmärtää, että eronnut ei tarkoita epäonnistunutta. Häpeä on muuttunut kunnioitukseksi ja ylpeydeksi vaikeiden aikojen voittamisesta. Kun lapseni sairastui psyykkisesti ja elämän lanka oli seitinohut, joutui äitiyteni koetukselle. Vuosien ajanjakso jätti pitkäksi aikaa mustan mytyn sisimpään. Kasvatuksen ammattilaisena minun olisi mielestäni pitänyt osata ennakoida, estää tapahtunut. Mietin teinkö jotain väärin, häpesin sitä miten huono äiti olin, herkkyyttäni ja kohta sitä mitä ajattelin. Lapsiani toki en ole hävennyt koskaan. Nykyisessä työssäni erityisopettajana käytän vaikeita henkilökohtaisia kokemuksiani hyödyksi ja näen ne vahvuutena.
Ennen lasteni syntymää ajattelin lapsien peilaavan ehkä jotain omia ärsyttäviä piirteitäni, mutta ennen kaikkea iloa, läsnäolon taitoa ja tunteiden suoruutta. Suurin oppi on ollut, että lapsi onkin se opettaja, jolta äitinä voin oppia. Olen aina haaveillut suurperheestä ja äitiydestä. Kaikilla meistä on sisimmässämme haavoja ja arpia. Sellaisia, joita olemme oppineet alitajuisestikin varjelemaan ja piilottamaan itseltämme. Lapsi on niin tarkkasilmäinen, kirkas peili, että hän tarkoituksetta onnistuu löytämään nämä haavat. Ja koska usein vanhemmuuteen liittyy myös väsymystä, paljastuvat kipukohdat helpommin. Riittämättömyys. Syyllisyys. Avuttomuus. Viha. Pelko. Huoli. Häpeä. Kaikki inhimilliset, mutta vaikeat tunteet. Äidin tulisi aina jaksaa, ymmärtää, rakastaa ja tuntea vain ns. positiivisia tunteita. Mutta kun äitikin on ihminen.
Me äidit tarvitsemme tilaa puhua myös äitiyden herättämistä vaikeista tunteista. Ei kuorossa valittavaa kilpailua siitä, kenellä on raskainta, vaan vertaistukea ja armollisuutta.
Onneksi minulle äitiys on ollut pääosin luontevaa ja se on tuonut elämääni käsittämättömän paljon rakkautta. On ollut aikoja jolloin olen ollut ihan hukassa. Avuton, pelokas ja kaikkea muuta kuin aikuinen. Onnekseni olen uskaltanut hakea sekä vertaistukea sekä puhua näistä hetkistä. Tiedän, etteivät tunteeni ole koskaan lapsen ”vika”. Kun pystyn sietämään itsessäni vaikeita tunteita, pystyn olemaan paremmin tukena lapsilleni.
Äitinä oleminen ei ole ihan helppoa. Mutta se on parhaimmillaan valtavan ihanaa, arvokasta ja kasvattavaa. Välillä tarvitaan omaa aikaa ja akkujen lataamista, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.Lapset kasvavat ja vanhenevat. Äitiys on ja pysyy. Äitiydessä on monia kerroksia. Äiti huolehtii, oli lapsi sitten 5- tai 50-vuotias. Sillä äitiys päättyy kenties vasta elämän päättymiseen. Ehkä äidin katse seuraa lasta vielä ajan rajan takaakin. Kuka tietää?
Äitiys on ollut minulle elämäni suurenmoisin asia. Ja on yhä edelleen. Kaikilla meillä on myös äiti. Biologinen äiti, kasvattiäiti, äitipuoli. Varaäiti. Kiitokset myös omalle äidilleni, joka on antanut minulle parhaat eväät omaan äitiyteeni ja on yhä edelleen tukena ja läsnä elämän hyvissä ja huonommissakin hetkissä. Vaikka virallinen äitienpäivä jo tänä vuonna olikin, on jokainen päivä kuin äitienpäivä ja toivotan onnellisia hetkiä meille kaikille äideille, äidiksi haluaville ja niille jotka syystä tai toisesta eivät ole äitejä!
Kirjoittaja on Tanja Kuismala-Kähäri
Kaakkois-Suomen Vesaisten hallituksen jäsen, Mikkelin Vesaisten osaston varapj, mutta ennen kaikkea äiti, äitipuoli, varaäiti ja mummopuoli
|