Blogit


6.6.2022

Kotivanhemman ajatuksia

Eeva Harjula seisoo sinisen seinän edessä.

Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki oli uutta ja jännittävää. Mieleen on jäänyt, että perhevapaalla opiskelu oli yllättävän sujuvaa. Toisaalta onneksi silloin elinkustannukset olivat vielä opiskelijana myös pienet eikä minimiäitiyspäivärahan pienuus surettanut juurikaan. Tuolloin tuli koettua myös hoitovapaa, sillä minulla ei ollut työtä mihin palata ja toisaalta silloisen asuinkunnan mainio kuntalisä kannusti hoitamaan alle 2-vuotiasta lasta kotona.

Hoitovapaa vaihtui sujuvasti uudelleen äitiysvapaaseen toisen lapseni myötä. Tällä kertaa kuitenkin palo työelämään oli jo monen kotivuoden jälkeen kova.  Lähdin töihin toisen lapseni ollessa 9 kuukauden ikäinen. Muistan huokaisseeni silloin: jo oli aika! Onneksi isänsä kanssa tämäkin lapsi sai olla kotihoidossa 2-vuotiaaksi asti.

Välissä työelämä vei mukanaan ja lasten päivähoidot ja koulutkin alkoivat. Olisi kokonaan toisen blogikirjoituksen aihe kirjoittaa oodi päivähoidolle - siellä alan ammattilaiset tekevät tärkeää työtä lastemme kanssa niin hyvinä kuin pahoina päivinä!

Kolmannen lapsen kanssa kotivanhemmaksi jääminen toi ihanan hengähdystauon työelämän kierteisiin. Sai aikaa pohtia omaa elämää ja harrastaa lapsen kanssa ihanan leppoisia muskareita ja perhekerhoja sekä nähdä pieniä koululaisiani aamuin ja iltapäivisin.

Paluu työelämään koitti kuitenkin lapsen ollessa 10 kuukautta ja isä jäi lapsen kanssa vielä kahdeksi kuukaudeksi kotiin. Onneksi vuorotyö mahdollisti sen, että vuoden ikäinen lapsi ei kuitenkaan konkreettisesti ollut päivähoidossa kuin joka toinen viikko. Päiväkotiaika 1-2- vuotiaalle oli kovin kuormittavaa aikaa.

Nyt neljännen lapsen kanssa kotona ollessani olen viimeistellyt toisen tutkintoni, jota en olisi pystynytkään tekemään loppuun työelämän tuiskeessa. Olen myös nauttinut kirjoista, harrastuksista, lounaista ulkona ystävien kanssa sekä pitkistä kävelylenkeistä kauniissa Jyväskylässä.

Vanhempainvapaan loppuessa päätin vielä jäädä kotihoidontuen myötä kotiin. Tiesin oman ja lapsien jaksamisen vaativan tätä. Ja vaikka nyt keväällä on pieniä "hommia" tullut otettua omaksi iloksi vastaankin - olen kiitollinen, että päiväkoti ja täysiaikainen hoidontarve koittaa vasta syksyllä, kuopukseni ollessa noin 1,5-vuotias.

Itselleni vanhempainvapaa on aikaa nauttia lasten ihosta omaa ihoa vasten. Aikaa sylitellä ja pitää huolta pienimmästä silloin, kun hänen läheisyydentarpeensa on suurin. Se on myös aikaa muulle perheelle, aikaa koululaisille ja mahdollisuus puoliaikaiseen päiväkotiin isommalle sisarukselle. On se myös aikaa itselle puuhastella puutarhassa, liikkua luonnossa, miettiä tulevia ja tehdä asioita, joihin ei työarjessa ehtisi.

Kotivanhemmuus on elämää parhaimmillaan – hetkiä, joita muistelee lämmöllä - ainakin sitten, kun akuutein väsymys on hieman väistynyt ja kun kaikki nukkuvat heräilemättä läpi yön.

Kirjoittaja on Eeva Harjula, kotivanhempi ja Keski-Suomen Vesaisten hallituksen jäsen

Eeva Harjula, Keski-Suomen piirin hallituksen jäsen