Aikuisten juustoa odotellessa

Kun nyt jo aikuiset kaksostyttäremme olivat pieniä, perheemme kauppalistalla vilahteli tuon tuosta maidon, munien ja leivän joukossa ulkopuolisesta kenties erikoinen ostos, aikuisten juusto. Tuolloin parivuotiaat tyttäremme olisivat mieluusti maistelleet tuikean makuista sinihomejuustoa, mutta meidän vanhempien mielestä herkku oli liian vahvaa ruokaa pienille. Niin sinnikkäitä tytöt olivat maistelupyynnöissään, että aikuisten piti usein ja hyvin perustella, miksi se ei käynyt päinsä. Näin sinihomejuustosta tuli aikuisten juusto.

Yllä oleva on pieni ja hieman hassukin anekdootti menneiltä vuosilta. Omat ajatukseni se ohjasi kuitenkin syvemmille vesille. Entä kun kyse on lapsia ja nuoria koskettavista isommista asioista, esimerkiksi televisio-ohjelmien, elokuvien ja pelien ikärajoista? Kiehtovia elokuvia ja pelejä ei noin vain nostetakaan pois ajatuksista kuin juustoa jääkaapin hyllylle. Lapset ovat kekseliäitä ja kun he kerran ovat saaneet jotain päähänsä, päätä voi olla vaikea kääntää.

Kun nyt pian kuusitoistavuotias kuopuksemme oli toisella luokalla, alkoi aina näihin päiviin asti jatkunut väliin kiihkeämpi, väliin tyynempi taistelu sopivista ikärajoista. Ilmeisen kalkkiksia olemme olleet vanhemmiksi, kun olemme tiukahkosti tuijottaneet elokuvien ja pelien takakansien pieniä, keltaisia neliöitä. Taistelu kiihtyi väliin siinä määrin, että kahdeksanvuotias poikamme ilmoitti tylysti muuttavansa kaverinsa luo ja laittavansa vanhempansa vaihtoon. Kyllä se kirpaisi, vaikka siinä tilanteessa yritti ottaa kritiikin kypsän aikuisen tavoin vastaan. Ja tarkastella tilannetta huumorilla, viimeistään seuraavana päivänä.

Moni vanhempi varmasti pohtii, miten paljon helpompi olisi vain antaa periksi. Antaa sitä juustoa, sallia ne pelit. Kodin tunnelma olisi harmonisempi, kun ei päivästä toiseen tarvitsisi kiistellä samoista asioista. Vai olisiko sittenkään? Maailma on nyt kovin erilainen kuin esimerkiksi 1960-luvulla, jolloin itse vartuin. Jako aikuisten ja lasten asioihin oli silloin selvempi kuin nyt, kun netistä löytyy parilla painalluksella koko elämä. Vanhempien kasvatustehtävä on vaativampi kuin koskaan.

Hitaus on muotia. On hidasta ruuanlaittoa ja hidasta matkustamista. Lapsen oikeudesta olla lapsi mahdollisimman pitkään, kyllä siitäkin puhutaan. Mutta miten puhe näkyisi tekoina jokapäiväisessä elämässä? Eikö kuusivuotiaan olisi turvallisempi käpertyä vanhemman kainaloon kuuntelemaan satua Salkkareiden sijaan? On eri asia kunnioittaa lapsen halua olla iso, kuin kohdella häntä aikuisena. Aikuisten elämän joskus kummallisine kiemuroineen ei tarvitsisi kerralla revähtää ruudusta pienen silmille ja korville.

Lukijalla nousee nyt ehkä karvat pystyyn. Taas yksi tiukkapipotäti heittää aikansa eläneitä mielipiteitä. Mutta mutta. Minne meillä oikein on kiire? Aina on odotettu asioita: ensin vaikka pyöräilyä kotipihan ulkopuolella, omatoimista koulumatkaa, yökylään pääsyä, ja sitten myöhemmin, tanssireissuja, seurustelua, ajokorttia. Odottamisessa voi piillä yllättävä ilo. Voi tuntua turvalliselta, kun vanhemmat sanovat selkeästi ei. Ei minun tarvitsekaan vielä tietää, tehdä ja maistella kaikkea. Aikuisten juustoa on kaupat pullollaan. Sitä ehtii maistella, sitten vähän myöhemmin.

Entä miten kävi tyttäriemme sinihomejuuston maistelun? Tytöt kasvoivat ja juustosta tuli sallittu herkku. Toinen tytär ei siitä kylläkään enää piitannut, mutta toinen sitäkin enemmän, niinpä juusto sai jälleen uuden nimen, Silvian juusto. Tytär oli ylpeä: herkku oli nyt sallittu ja jopa nimetty hänen mukaansa. Hyvää kannatti odottaa.

Teksti ja kuva Satu Grönroos
Lapsena kerran -kirjoituskilpailun voittaja