Olen Elisa Karijoelta, ja voisi varmaan sanoa, että Vesaiset on tullut meille jo äidinmaidon mukana.
Äitimme Tarja oli mukana Vesaisissa lähes koko elämänsä – vapaaehtoisena, puheenjohtajana, sihteerinä, hallituksessa… vähän joka roolissa. Se näkyi ja tuntui meidän arjessa asti.
Mun ihan ensimmäinen leiri oli vuonna 1996. Muistan sen edelleen: olin siellä Hautakorven Tiinan kanssa, ja leiripaikka taisi olla Ilmajoen Kalajaisjärvi. Meidän leiriohjaajana oli Pirkko Vesanto. Kaikki majoittuivat teltassa, ja leiriläisiä oli monta sataa ympäri Suomea. Se oli iso kokemus.
Siitä vuodesta eteenpäin Vesaiset kulkivat mukana elämässä. Leirejä kertyi kymmenittäin, ja niiden lisäksi tehtiin paljon muutakin. Tiinan kanssa pidettiin esimerkiksi Vesaisten kerhoa Haapaluoman koululla. Kerholaisia ei ollut kuin kourallinen, mutta siitä huolimatta kerhoa pidettiin – ja hauskaa oli aina.
Vesaiset kulkevat mukana elämäntilanteesta toiseen
Kun menin naimisiin Teron kanssa, alkoi myös hänen tutustumisensa Vesaisiin. Siinä sivussa hänestä tuli – ehkä vähän vahingossakin – Karijoen Vesaisten puheenjohtaja.
Karijoen osastolla porukka oli pieni, mutta se ei menoa haitannut. Järjestettiin hiihtokilpailuja ja muita tapahtumia, ja osallistuttiin aktiivisesti piirin toimintaan. Pirkko sai meidät aina innostumaan ja lähtemään mukaan.
Kun meille sitten syntyi omia lapsia, Vesaiset kulkivat luonnollisesti heidänkin mukana. Ollaan oltu monilla reissuilla ja leireillä yhdessä. Veetin ensimmäinen leiri olikin jo viiden viikon ikäisenä, kun lähdimme yhdessä isompien lasten kanssa leirille.
Yhdessä tekemistä ja huolenpitoa
Monilla leireillä ollaan oltu myös töissä – pidetty tehtäväpajoja tai oltu keittiössä tekemässä ruokaa. Siskoni Eija on ollut aina mukana toiminnassa, ja jos en itse ole päässyt leirille, hän on ottanut lapset mukaansa.
Äiti tunnettiin leireillä ennen kaikkea “leiri-muorina”. Hän otti mukaansa siskonsa ja kylän lapsia, ja yhdessä pidettiin kaikista huolta. Moni ei edes tiennyt Tarjan oikeaa nimeä – hän oli kaikille vain muori.
Muorin perintö
Äidin kuoleman jälkeen on tuntunut vaikealta lähteä mukaan minnekään. Hän oli se voima, joka sai lähtemään liikkeelle, innostumaan ja osallistumaan. Ilman häntä jokin puuttuu.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että ehkä on taas aika lähteä. Ainakin 70-vuotisjuhlaleirille aion osallistua Veetin kanssa. Nuorisolla on jo omat menonsa eikä heitä enää samalla tavalla saa mukaan – mutta ehkä joskus tulevaisuudessa taas, kenties lastenlasten kanssa.
Vesaiset eivät ole meille vain harrastus. Ne ovat osa elämää, muistoja, ihmisiä ja yhteisö, joka kulkee mukana sukupolvelta toiselle.
Kirjoittaja: Elisa